Julkaisuja

Kokemuksena kipu on henkilökohtaista ja vaikeasti kuvailtavaa. Se on epämiellyttävä kokemus, joka liittyy kudosvaurioon tai sen uhkaan. Kipu on subjektiivinen kokemus, jonka vaikutukset voivat näkyä käytännössä monin eri tavoin.

Kipu syrjäyttää helposti ajatukset. Kipuaisti on uhkaavasta vaarasta varoittava muuntuva hälytysjärjestelmä, jossa tapahtuu säätelyä kaikilla tasoilla kipuhermopäätteestä aivojen tulkinta-alueille. Myös psykososiaaliset tekijät, kuten mieliala, odotukset, pelot, aiemmat kokemukset ja opitut käyttäytymismallit, vaikuttavat kivun kokemiseen.

Kipuun liittyy erilaisia tuntemuksia, kuten ahdistusta, tuskaa ja huolestuneisuutta. Kipu voi aiheuttaa myös esimerkiksi lihasjännitystä, sydämentykytystä ja levottomuutta.

Kroonisella kivulla tarkoitetaan kipua, joka on kestänyt yli 3-6 kuukautta tai että kipua tuottava sairaus jatkuu. Krooninen kipu vaikuttaa kokonaisvaltaisesti ihmisen elämään. Kipu häiritsee työntekoa, perhe-elämää ja sosiaalisia suhteita ja aiheuttaa itsetunnon alenemista ja tunnetta kontrollin menettämisestä.

Fyysinen kipu aiheuttaa henkistä kärsimystä ja päinvastoin. Pitkittynyt kiputila on kuin kierre, jonka aikana kipu kuluttaa ihmisen psyykkisiä voimavaroja ja samalla vaikuttaa arjessa jaksamiseen. Pitkään jatkuva kipu aiheuttaa monia liitännäisoireita, siksi on tärkeää hoitaa kipua lääkkeellisin ja lääkkeettömin menetelmin.

Jatkamme Facebookin vertaistukiryhmässämme Kipumatkalaisten vertaistuki kivunhallintatehtäviä. Tervetuloa mukaan

Jakamalla tietoa voidaan muuttaa asenteita ja toimintatapoja. Kiitos, jos autat

Olen kirjoittanut viiden vuoden ajan kivusta kärsivien elämästä Suomessa. Olen kertonut omasta kipuhistoriastani ja saanut vastalahjaksi kuulla lukuisia muiden kiputarinoita. Miltä kipuelämä näyttää, riippuu kenen näkökulmasta katsoo. Sattumalla vaikuttaa olevan siinä hyvin suuri merkitys.

Monen kipukroonikon elämään on tullut pelko siitä, ettei enää saakaan asianmukaista ja ajantasaista hoitoa tai tarpeellisia lääkityksiä. Lääkkeettömien ja lääkkeellisten menetelmien kesken näyttää olevan käynnissä virheellistä vastakkainasettelua; osin mielikuvien tasolla, mutta osin myös käytännössä.

Olen saanut viestejä siitä, miten osa hoitohenkilökunnasta ja heidän kauttaan myös potilaista on omaksunut käsityksen, että tietyistä kivunhoitoon käytetyistä lääkkeistä tulee päästä eroon. Potilas on heikko ja huono eikä lainkaan hoitoon kelpaava, jos ei siihen kykene.

Kipukroonikot ovat kokeneet myös kovien kipujen vähättelyä ja mitätöintiä. Ainoa apu päivystyskäynniltä on esimerkiksi ollut ohje kirjoittaa kipu sanoiksi paperille ja sitten rypistää tuo paperi ja heittää kipu roskikseen. Erikoissairaanhoidossa on saatettu kipukroonikoille sanoa, että tv:n katselu, musiikin kuuntelu tai kissavideot toimivat paremmin kuin kipulääkkeet. On myös väitetty, että kivut johtuvat lapsuuden traumoista ja tarjottu avuksi esimerkiksi jumppapalloa. Kovista kivuista kärsivät potilaat, joilta viedään toimiva lääkitys, kokevat tällaiset tilanteet epätoivoisina.

Enää ei ole kysymys pelkästään siitä, saavatko kipupotilaat tarvitsemansa lääkkeet. Lääkehysteria on saanut aikaan myös eriskummallisia asennemuutoksia. Tiedämme nyt paremmin kuin koskaan, mitä kipu on ja miten sitä voidaan hoitaa, mutta silti kipupotilaille sanotaan, että he kuvittelevat kipunsa tai liioittelevat niitä. Tiedämme myös, että kivun pelko lisää kipua. Kipupotilaalle pelko siitä, ettei saakaan tarvitsemaansa apua voi olla vielä suurempi kuin pelko itse kivusta.

Toki on paljon niitäkin kipukroonikoita, jotka ovat saaneet osakseen hyvää hoitoa. He kokevat tulleensa kuulluiksi. Ja he myös luottavat siihen, että heidän hyväkseen käytetään kaikkia heidän kipuunsa toimivia hoitomuotoja. Yleensä heillä on hyvä hoitosuhde yhteen hoitavaan lääkäriin, joka haluaa ymmärtää ja auttaa potilastaan.

Valitettavasti näyttää kuitenkin entistä enemmän olevan vain onnea tai sattumaa, kuka saa osakseen hyvää hoitoa. Toivonkin, että kipupotilaiden kohteluun löytyisi tolkkua ja realistisiin yksilöllisiin mahdollisuuksiin pohjautuvia järjellisiä hoitolinjauksia. Toivon myös, että kipupotilaiden ääni saataisiin kuuluviin; eivät ne, jotka taistelevat päivästä toiseen voimakkaiden kipujen kanssa, jaksa enää ääntänsä yksin korottaa!

Yhteistyöterveisin
Sirpa Tahko
Laillistettu psykologi, työnohjaaja ja kipukroonikko sekä Suomen Kivuntutkimusyhdistyksen jäsen

Jakamalla tietoa voidaan muuttaa asenteita ja tukea kipupotilaita. Kiitos, jos autat.

Kivun hoitotyö on kipua kokevan potilaan ja hänen omaistensa auttamista hoitotyön keinoin. Se edellyttää hoitajalta kykyä tunnistaa potilaan kipu, valita erilaisiin tilanteisiin sopivat hoitotyön auttamiskeinot, yhdistää ne muihin kivunhoitokeinoihin ja arvioida hoidon onnistumista.

Mikäli potilaan kipua ei nähdä hoitotyön kohteena, on uhkana, että potilaat eivät saa suositusten mukaista hoitoa. Laadukkaan kivunhoidon perusta on hoidon hyvä suunnittelu, toteutus, vaikuttavuuden säännöllinen arviointi ja yhteistyö eri ammattiryhmien välillä.

Optimaalinen kivunhoito, jossa korostetaan potilaan osallistumista päätöksentekoon, edistää ja parantaa hoitotyön laatua sairaaloissa. Terveys ja ihmisen kokonaisvaltainen hyvinvointi tulee nähdä tärkeänä osana päivittäistä hoitotyötä ja tämä sisältää myös kivun hoidon.

Terveydenhuollossa on tärkeää keskittyä perustehtävään, joita ovat hyvät ja vaikuttavat hoidon lopputulokset.Jakamalla tietoa voidaan lisätä rakentavaa vuoropuhelua potilaiden ja terveydenhuollon ammattilaisten välillä.

Kiitos jos, autat.

Hallinnan tunne

Ihminen voi hyvin, kun hänellä on kohtalaisen hyvä hallinnan tunne omasta elämästään. Hallinnan tunteeseen liittyy se, että ihminen tuntee voivansa vaikuttaa omiin asioihinsa, kokee pystyvyyttä sekä tuntee kuuluvansa johonkin ryhmään, josta voi saada tarvittaessa tukea ja toisaalta samanaikaisesti kokee riittävää itsenäisyyttä. Hän pystyy silloin pitämään elämänsä lankoja omissa käsissään, ja jos joku tapahtuma hieman horjuttaa hallinnan tunnetta, kykenee hän melko vaivattomasti sen palauttamaan.

Niin vaihtelunhaluisia kuin jotkut meistä voivatkin olla, on kuitenkin kaikilla enemmän tai vähemmän tarvetta kontrolloida omaa elämäänsä. Itse tiedät ne reunaehdot, jotka arkeasi raamittavat, ja osaat ennakoida sen verran tulevaa kuin tarpeen. Kun omia reunaehtojasi ei liiemmin ylitetä, pysyy myös turvallisuuden tunteesi riittävänä.

Jokainen meistä voi oman henkilökohtaisen kasvun myötä määritellä omia reunaehtojaan uudelleen. Jos itse päätät pelin säännöistä, ei häviäminen ole niin dramaattista kuin se voi olla, mikäli koet olevasi nappulana pelissä, jonka sääntöjä joku ulkopuolinen voi mielivaltaisesti muuttaa.

Kuinka paljon turvallisuuden, pysyvyyden tai ennustettavuuden tarvetta kukin meistä tarvitsee, on yksilöllistä, mutta jokainen on varmasti kokenut hetkiä, kun hallinnan tunne heikkenee ja epävarmuus hiipii tilalle.

Mikäli yllättävä tapahtuma on hyvin nopeasti elämää mullistava, epävarmuus ei ainoastaan hiivi vaan suorastaan hyökkää kimppuusi. Tyypillisiä tällaisia tilanteita ovat oma tai läheisen äkillinen, vakava sairastuminen, onnettomuuteen joutuminen, läheisen ihmisen menetys, ryöstetyksi tuleminen tai taloudellinen uhka.

Tilanteen vakavuudesta riippuu, kuinka kauan hallinnan tunteen palautuminen vie aikaa, ja joskus tilanne voi olla niin vaikea, että hallinnan tunteen uudelleen syntymiseen menee jopa vuosia. Joskus tarvitaan ammattilaisen apua, joskus läheisten tuki riittää. Hallinnan tunteen väheneminen tuottaa stressiä, aiheuttaa unettomuutta ja altistaa pitkään jatkuessaan masennukselle ja ahdistuneisuushäiriöille. Myös krooniset kivut saattavat voimistua. Hallinnan tunteella on siis suuri merkitys ihmisen psyykkiselle ja fyysiselle hyvinvoinnille.

Musta Joutsen

Musta Joutsen on erittäin epätodennäköinen tapahtuma, jolla on kolme luonteenomaista piirrettä. Se ei ole ennustettava, sillä on valtaisa vaikutus ja osaamme jälkikäteen kehittää sille selityksen, jonka kautta se tuntuu meistä vähemmän satunnaiselta kuin onkaan. Musta Joutsen uhkaa sekä posiitiivisella että negatiivisella muodollaan hallinnan tunnetta.

Googlen hämmästyttävä menestys ja syyskuun 11. päivän iskut olivat molemmat Mustia Joutsenia. Näitä Joutsenia syntyy siis sekä maailmanlaajuisesti että yksittäisen ihmisen elämässä. Valitettavan yleinen negatiivinen Musta Joutsen on syöpäkasvain, joka löytyy sattumalta.

Merkittävin sinua ja minua koskettava Musta Joutsen on kuitenkin elämä itse. Elossa oleminen on poikkeuksellisen onnekasta, äärimmäinen tapahtuma ja suhteiltaan uskomaton sattuma. Jokainen ihminen on siis myös Musta Joutsen, kaunis ja ihmeellinen.

Teksti Sirpa Tahko, psykologi ja kipukroonikko

Kuluneen viikon aikana meille Kipumatkalle on tullut useita epätoivoisten kipupotilaiden yhteydenottoja.

Vaikeista kivuista kärsiviä on nöyryytetty lääkärikäynnillä epäasiallisin ohjein, joilla ei ole mitään tekemistä lääketieteen kanssa. On muun muassa pyydetty kirjoittamaan kipu paperille ja sen jälkeen heittämään kipu paperin mukana pois. Toisaalla kipupotilaalle on sanottu, ettei kipu haittaa, koska se johtuu lapsuuden traumoista. Näin ollen sitä ei tarvitse hoitaa.

Neljä eri yhteydenottoa on liittynyt siihen, että kipupotilaat ovat päätymässä itsemurhaan, koska eivät enää jaksa vallitsevaa tilannetta.

Yhdysvaltojen opioidimelun myötä joissakin hoitopaikoissa onkin otettu silmätikuksi kipupotilaat, joiden pitkään etsityt, kokeillut ja säädetyt lääkeyhdistelmät sisältävät opioideja. Potilasta tuntematta hoidon saamisen edellytykseksi asetetaan lääkkeistä luopuminen. Jos potilas ei ole siihen halukas, hänet helposti tulkitaan lääkeriippuvaiseksi. Niin tai näin, potilas saa pelätä, ettei hän saa tarvitsemaansa apua. Pahimmassa tapauksessa hän voi siis päätyä itsemurhaan. Kuka kantaa vastuun?

Vaikeista pitkäkestoisista kivuista kärsii noin 300 000 suomalaista. He tarvitsisivat moniammatillisen tiimin tukea ja kipulääkärinsä jatkuvassa kokeilussa ja seurannassa monenlaisia lääkkeitä; muun muassa epilepsialääkeryhmään kuuluvia, kipukynnystä nostavia, unta tasaavia, lihasspasmeja helpottavia ja myös opioideja. Eikä kaikella tällä saada useinkaan taitettua kivuista kuin pahin kärki.

Mediassa, somessa ja arkipuheessa menevät sekaisin opioidien viihdekäyttö ja lääkekäyttö. Vaikeista kivuista kärsivälle ei synny euforiaa, hyvänolontunnetta, jota lääkkeiden viihdekäyttäjät havittelevat.

Kuka tahansa meistä voi vaikkapa tapaturman tai hoitotoimenpiteen epäonnistumisen takia päätyä kipupotilaaksi, jonka elämä ja toimintakyky riippuvat siitä, miten hyvin kipua osataan ja halutaan hoitaa Suomessa.

Kivunhoito on haastavaa työtä. Kaikkien terveydenhuollon ammattilaisten tulisi saada riittävää koulutusta toimimiseen vaikeista kivuista kärsivien potilaiden kanssa. Ja kivunhoidon erityiskoulutukseen olisi syytä saada nopeasti lisää resursseja!

Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että meistä kipupotilaista on tehty yhteiskunnan pellejä, joita voi kohdella, miten haluaa. Kipupotilaalla on oikeus ihmisarvoiseen elämään!

Teksti Sirpa Tahko
Kuva Päivi Vaarakallio

Tietoja potilaan oikeuksista ja toimintaohjeita löydät nettisivuiltamme täältä.

Jos olet samaa mieltä kanssamme, jaathan julkaisua eteenpäin, kiitos

Sain yli 12 vuotta sitten uuden elämänkumppanin. Suhteemme on ollut alusta lähtien hyvin ristiriitainen, pääasiallisesti negatiivisten tunteiden sävyttämä. Kumppanini valvottaa, ärsyttää, hermostuttaa, itkettää ja aika ajoin myös masentaa. Koska siitä ei pääse eroon, minua on kehotettu satoja kertoja opettelemaan elämään sen kanssa.

Kuuliaisena olen harjoitellut sen sietämistä, mutta helppoa se ei ole. Se yrittää viedä kaiken huomioni. Se ei salli minun elää normaalia elämää. Se kielsi minulta työssä käymisen, ystävät, harrastukset, istumisen ja seksielämän. Ja mikä kauheinta, se ei anna minun olla koskaan rauhassa!

Usein sanotaan, että aika auttaa tai tekee tehtävänsä. Kyllä, myös tässä suhteessa aika on muuttanut elämäämme. Olen oppinut tuntemaan kumppanini paremmin; olemme vanhentuneet yhdessä. Tiedän jo, mitä se ei voi sietää ja yritän välttää sellaisia asioita. Joskus toki turhautuessani uhmaan sitä, mutta siitä olen aina vain itse kärsinyt.

On myös joitain asioita, joista kumppanini ei heti hermostu, ja se antaa minun silloin hetken touhuta omiani. Tuntuu, että silloin jopa kestän sitä. Esimerkiksi kävelyretkiä luonnossa se vaikuttaa suvaitsevan. Tapaankin mieluiten muita ihmisiä niin, että kävelemme kaikki yhdessä.

Olen kokeillut kaikenlaista pitääkseni kumppaniini etäisyyttä; olen silloin hakenut keholleni hoivaa vaikkapa akupunktiosta, hieronnasta, rentoutusmenetelmistä tai lämpimästä vedestä. Erityisesti, jos meillä on ollut erittäin myrskyisä vaihe, ovat sekä pinnani että lihakseni erittäin kireällä. Se puolestaan ärsyttää kumppanini huonoja hermoja.

Kun elää vaikeassa suhteessa, josta ei pääse eroon, kannattaa huoltaa myös mieltään. Erilaisia terapiamuotoja olen tämän suhteen tiimoilta jo käynyt läpi. Eräänä syksynä minulle suositeltiin kuvataideterapiaa. En ole koskaan osannut piirtää tai maalata mitään. Epäilin siis heti alkuun, että tämä yritys kääntyy vielä itseään vastaan.

Tapasin terapeutin ja kerroin hänelle vaikeasta kumppanistani. Kerroin myös, että tämän viha- rakkaussuhteeni aikana on elämä minua muutenkin koetellut; menetin keskenmenossa odottamani kaksoset, puolisoni sairasti kaksi erillistä syöpää, äitini menehtyi taisteltuaan pitkään oman syöpänsä kanssa, itse jouduin onnettomuuteen, jossa pohje- ja sääriluuni murtuivat pirstaleisesti ja isänikin yllättäen kuoli.

Terapeuttini ei säikähtänyt, vaan aloitti kanssani prosessin, jollaista en ollut osannut kuvitella. Olen saanut synnytettyä paperille surua, kaipausta ja kärsimystä, kuolemantoiveita ja elämänhalua, vihaa ja rakkautta. Terapiassa kumppanini on yleensä aika hiljaa tai ainakin hiljenee, kun työskentelemme.

Usein se sitten rähjää senkin edestä kuvataideterapian jälkeen, mutta jaksan vielä tapella vastaan. Ja mitä enemmän saan kuvia ulos itsestäni, sitä vähemmän sisälläni myllää juuri silloin, kun tarvitsen voimavaroja taistelussa kumppaniani vastaan ja sen kanssa.

Teksti Sirpa Tahko, kipukroonikko, psykologi ja työnohjaaja

Jakamalla tietoa voidaan muuttaa asenteita kipupotilaita kohtaan. Kiitos, jos autat.

Yhdysvaltojen opioidikriisi ja suomalaiset huumeongelmat ovat päässeet julkisuudessa osaksi päivittelyn kehää, josta sinkoilee irrallisia syytöksiä lääkärikunnan, terveydenhuollon ja erityisesti lääkkeitä käyttävien potilaiden suuntaan.

Epäkohtia on aina, ja haluan hyvin painokkaasti sanoa, että lääkkeiden väärinkäytön estämiseksi pitää tehdä kaikki voitava ja että aina on parantamisen varaa. On kuitenkin hyvin harhaanjohtavaa spekuloida Yhdysvaltojen tilanteella, kun puhutaan suomalaisesta terveydenhoitojärjestelmästä ja sen valvonnasta. Kukaan vastuullinen ei näe, että sellainen kriisi olisi Suomea vieläkään uhkaamassa.

Opioidilääkemääräyksen saaneiden potilaiden lukumäärä on Suomessa viime vuosina lisääntynyt. Joissakin tarkoituksissa opioidien käyttöä kipulääkkeinä on ollut syytäkin lisätä. Esimerkiksi kuolevien potilaiden kivunhoitoon on panostettu viime vuosina onneksi enemmän, vaikka edelleen kuulee kamalia kertomuksia, miten kuolevaa henkilöä on syyllistetty varoituksilla siitä, että lääke saattaa aiheuttaa riippuvuutta.

Toinen opioidilääkemääräysten lisääntymisen syy on toivottavasti se, että akuutteja voimakkaita kipuja on hoidettu tehokkaasti, jotta ne eivät kroonistuisi.

Pahinta haittaa opioidimelu aiheuttaa niille vaikeista kroonisista kivuista kärsiville potilaille, joiden hoidossa tarvitaan kaikkien mahdollisten lääkkeettömien menetelmien ja lääkeyhdistelmien kirjoa.

Vaikeista pitkäkestoisista kivuista kärsii noin 300 000 suomalaista. He tarvitsisivat moniammatillisen tiimin tukea ja kipulääkärinsä jatkuvassa kokeilussa ja seurannassa monenlaisia lääkkeitä; muun muassa epilepsialääkeryhmään kuuluvia, kipukynnystä nostavia, unta tasaavia, lihasspasmeja helpottavia ja myös opioideja. Eikä kaikella tällä saada useinkaan taitettua kivuista kuin pahin kärki.

Mediakohussa menevät sekaisin opioidien viihdekäyttö ja lääkekäyttö. Vaikeista kivuista kärsivälle ei synny euforiaa, hyvänolontunnetta, jota lääkkeiden viihdekäyttäjät havittelevat. Sen sijaan heille syntyy usein hyvinkin epämiellyttäviä sivuvaikutuksia, jotka heidän on kestettävä, että vieläkin pahempi kipu olisi siedettävämpi.

Vaikka julkisessa kohussa aika ajoin joku muistaa sivulauseessa sanoa, ettei nyt puhuta heistä, jotka lääkehoitoa välttämättä tarvitsevat, saavat juuri vaikeista kroonisista kivuista kärsivät opioidikohusta helposti väärinkäyttäjäleiman. Jutuissa kun usein sekoittuvat asianmukaisella reseptillä lääkettä saavat kipupotilaat ja samankaltaisia aineita eri reittejä hankkineet huumepotilaat. Samaan laariin menevät myös rauhoittavat lääkkeet ja kipulääkkeet. Ja virheellisesti rinnastetaan haittaoireet ja vieroitusoireet.

Opioidimelun myötä joissakin hoitopaikoissa on otettu silmätikuksi kipupotilaat, joiden pitkään etsityt, kokeillut ja säädetyt lääkeyhdistelmät sisältävät opioideja. Potilasta tuntematta hoidon saamisen edellytykseksi asetetaan lääkkeistä luopuminen. Jos potilas ei ole siihen halukas, hänet helposti tulkitaan lääkeriippuvaiseksi. Niin tai näin, potilas saa pelätä, ettei hän saa tarvitsemaansa apua. Pahimmassa tapauksessa hän voi päätyä epätoivossaan itsemurhaan.

Kuka tahansa meistä voi vaikkapa tapaturman tai hoitotoimenpiteen epäonnistumisen takia päätyä kipupotilaaksi, jonka elämä ja toimintakyky riippuvat siitä, miten hyvin kipua osataan ja halutaan hoitaa Suomessa.

Kivunhoito on haastavaa työtä. Kaikkien terveydenhuollon ammattilaisten tulisi saada riittävää koulutusta toimimiseen vaikeista kivuista kärsivien potilaiden kanssa. Ja kivunhoidon erityiskoulutukseen olisi syytä saada nopeasti lisää resursseja! Myös paikoin varsin eriskummalliseksi muuttuneet kivunhoitokäytänteet pitäisi nostaa julkiseen keskusteluun.

Teksti Sirpa Tahko
Kirjoittaja on psykologi, työnohjaaja ja kipukroonikko. Hän kuuluu Suomen Kivuntutkimusyhdistykseen ja toimii aktiivisesti potilasjärjestöissä.

Jakamalla tietoa voidaan muuttaa asenteita vaikeista kivuista kärsiviä potilaita kohtaan. Kiitos, jos autat.

Todella monen kipukroonikon elämään on tullut kuin jäädäkseen pelko siitä, ettei enää saakaan asianmukaista ja ajantasaista hoitoa tai tarpeellisia lääkityksiä.

Lääkkeettömien ja lääkkeellisten menetelmien kesken on käynnissä virheellistä vastakkainasettelua; osin mielikuvien tasolla, mutta osin myös käytännössä.

Olen saanut viestejä siitä, miten osa hoitohenkilökunnasta on omaksunut käsityksen, että kaikista kivunhoitoon käytetyistä lääkkeistä tulee päästä eroon. Potilas on heikko ja huono eikä lainkaan hoitoon kelpaava, jos ei siihen kykene.

Olen saanut myös viestejä ahdistavista ja nöyryyttävistä kokemuksista. Sairaalassa kipupotilailta on viety soittokello, kun hoitajat eivät ole suostuneet antamaan lääkärin määräämiä kipulääkkeitä ja potilas on niitä kovien kipujen vuoksi useaan otteeseen pyytänyt.

Joissakin apteekeissa kivunhoitoon määrättyjä lääkkeitä hakevat ovat kokeneet tulleensa ala-arvoisesti kohdelluiksi, kun heitä on kovaan ääneen arvosteltu lääkkeiden väärinkäyttäjiksi.
Ovatpa kipukroonikot saaneet lääkäriltäkin ohjeistusta, ettei lääkkeitä saa sitten myydä katukaupassa!

Vaikeista kivuista kärsivät kipukroonikot ovat kokeneet myös kipujen vähättelyä ja mitätöintiä. Ainoa apu päivystyskäynniltä on esimerkiksi ollut ohje kirjoittaa kipu sanoiksi paperille ja sitten rypistää tuo paperi ja heittää kipu roskikseen.

Erikoissairaanhoidossa on saatettu kipukroonikoille sanoa, että tv:n katselu, musiikin kuuntelu tai kissavideot toimivat yhtä hyvin tai paremmin kuin kipulääkkeet.

On myös väitetty, että kaikki kivut johtuvat lapsuuden traumoista ja tarjottu avuksi jumppapalloa. Kovista kivuista kärsivät potilaat, joilta viedään lääkitys, kokevat tällaiset tilanteet epätoivoisina ja äärimmäisen nöyryyttävinä.

Monista lääkkeettömistä keinoista on toki apua, vaikka psykologina kyselisinkin joidenkin esimerkkien näytön perään ja ihmettelisin, miten ne poikkeavat uskomushoidoista.

Enää ei ole kysymys pelkästään siitä, saavatko kipupotilaat tarvitsemansa lääkkeet. Lääkehysteria on saanut aikaan myös eriskummallisia asennemuutoksia. Tiedämme nyt paremmin kuin koskaan, mitä kipu on ja miten sitä voidaan hoitaa, mutta silti kipupotilaille sanotaan, että he kuvittelevat kipunsa tai liioittelevat niitä.

Tiedämme myös, että kivun pelko lisää kipua. Kipupotilaalle pelko siitä, ettei saakaan tarvitsemaansa apua voi olla vielä suurempi kuin pelko itse kivusta.

Toki on paljon niitäkin kipukroonikoita, jotka ovat saaneet osakseen hyvää hoitoa. He kokevat tulleensa kuulluiksi. Ja he myös luottavat siihen, että heidän hyväkseen käytetään kaikkia heidän kipuunsa toimivia hoitomuotoja. Yleensä heillä on hyvä hoitosuhde yhteen hoitavaan lääkäriin, joka haluaa ymmärtää ja auttaa potilastaan.

Toivonkin, että kipupotilaiden kohteluun löytyisi pian tolkkua ja realistisiin yksilöllisiin mahdollisuuksiin pohjautuvia järjellisiä hoitolinjauksia.

He, jotka taistelevat päivästä toiseen voimakkaiden kipujen kanssa, eivät jaksa enää ääntänsä yksin korottaa! Nyt on todellakin aika saada heidän äänensä kuuluviin!

Kiitos jos autat jakamaan tietoa ja saamaan apua niille, jotka sitä eniten tarvitsevat.

Teksti Sirpa Tahko, psykologi ja kipukroonikko

Jakamalla tietoa voidaan auttaa kipupotilaita arjessa.

Teksti Sirpa Tahko, psykologi ja kipukroonikko

Kipukroonikoiden ääni ja tarinat täytyy saada kuuluville! Jokaisen elämällä on arvo!

Suomessa on noin miljoona kipupotilasta, joista 300 000 kärsii vaikeista tai invalidisoivista kivuista.

Millaista on kipupotilaan arki? Voiko kipuun tottua tai oppia elämään sen kanssa? Miten kipua voi hallita? Näihin kysymyksiin löytyy vastauksia tältä sivustolta.

Toinen sivun julkaisijoista on psykologi Sirpa Tahko. Hän on kuunnellut kipukroonikoiden elämää eri rooleissa yli 14 vuoden ajan ja on itsekin kipukroonikko.

"Monet kipupotilaat elävät ahdingossa eivätkä tiedä, mistä voisivat saada apua. Ne potilaat, jotka ovat jääneet hoitoa vaille tai tulleet huonosti kohdelluiksi, eivät helposti löydä yhteyttä muihin samassa tilanteessa oleviin. Viranomaisillakaan ei ole ajantasaista tietoa siitä, millaista kohtelua kipupotilaat saavat paikoin osakseen", Tahko kertoo.

"Kirjoitin pari vuotta Potilaan Lääkärilehteen kolumneja kipupotilaiden elämästä ja tilanteesta ja sain heiltä paljon yhteydenottoja. Halusin nostaa asiaa enemmän esiin ja ryhdyin kirjoittamaan kirjaa kipupotilaiden elämästä.”

Teksti Sirpa Tahko, psykologi ja kipukroonikko

Esikoiseni synnytys oli pitkä ja vaikea ja se päättyi siihen, että lääkäri totesi: ”Eiköhän aloiteta ennen kuin menee kriittiseksi.” Vauva oli pikkuruinen, terve ja ihana. Minä sen sijaan valvoin synnytyksen jälkeen useita vuorokausia, kun pitkittynyt synnytys, maidonnousu ja hormonien myllerrys sai elimistöni sekaisin.

Pääsimme kotiin pirteänä pakkaspäivänä, jouluaattona. Kun yritin nukkua, näytti siltä, että seinät alkoivat kaatua, kirjaimellisesti, ja jouduin pakenemaan pikkuruisesta oviaukosta. Luulen, ettei lapsivuodepsykoosi ollut kaukana.

Lapsivuodepsykoosissa mieli alkaa kehitellä outoja aistiharhoja, esiintyy epäluuloisuutta ja toimintakyvyn menetystä. Tiesin lähenevän vaaran ja otin yhteyttä osastolle, jolta olimme kotiutuneet. ”Normaalisti ottaisimme sinut ja vauvan osastolle, jotta saisit nukkua ja toipua, mutta koska vaikutat noin järkevältä ja olet ammatti-ihminen, kirjoitan sinulle puhelinreseptillä nukahtamislääkkeitä”, sanoi lääkäri. Lopulta vauvan isä söi nukahtamislääkkeeni ja nukkui korvatulpat korvilla, ja minä valvoin. Nukkumattomuudesta tuli ongelma, jota kesti pari vuotta. Vauva-ajasta ei juuri ole muistikuvia.

Kun sairastuin krooniseen kipusairauteen, opin mitä on kipuvalvominen. Yöllä hermopolte on kovempaa, valo ja elämän äänet päivällä tekevät siitä piirun verran siedettävämpää. Nyt ymmärrän, ettei ammattini minua suojele, ja osaan jo hakea apua. Olen kuitenkin itsepintainen ja kipuputken jälkeen yritän taas selvitä milloin mistäkin itselleni asettamasta haasteesta. Heikompana hetkenä se voi olla astianpesukoneen tyhjennys, parempana pystyn osallistumaan vapaaehtoistoimintaan ja käyttämään taas aivojani. Kipuöiden jälkeen aivojen käyttö on kuitenkin tahmeaa, ne eivät toimi.

Olen miettinyt usein, miten paljon olen muuttunut tämän kipusairauden aikana, 12 vuodessa. Kysyin eilen mieheltäni, olisiko hän mennyt kanssani naimisiin, jos olisin ollut ”tällainen”. En nimittäin aina ole ollut huonomuistinen, heikosti keskittyvä, lyhytpinnainen, ärtyisä ja hitaasti oivaltava. Vaikeina kipujaksoina ymmärrämme molemmat, ettei minun kannata yrittää kovin monimutkaista ajattelua; se ei vain onnistu. Joskus pikkulapsen tavoin intän osaavani, ja mieheni huokaisee ja antaa minun hakata päätäni seinään. Sinnikkyys ei ole mihinkään vuosien aikana kadonnut.

Tätä kirjoittaessani on meneillään kipuputki. Olen siksi aloittanut kirjoituksen monta kertaa, eri kohdista, mutta tolkullista ei tunnu syntyvän. Oikeastaan minun piti kirjoittaa aiheesta ”kivun kasvot”. Miltä kipukroonikko näyttää, ja voiko kipua ulkoapäin arvioida. Huomaan enemmän ajattelevani, miltä pääni sisällä näyttää, kun kipu valtaa mielen. Ulkoisesti nimittäin näyttää siltä, ettei muutamaan päivään olla käyty suihkussa, kampa on tuntematon käsite, silmät kiiluvat väsymystä ja suupielet ovat kokoaikaisesti alaspäin. Päivävaatteista ei tietoakaan.

Kun lähden ulos, yritän näyttää säädylliseltä. Siinä on jotain samaa kuin pienen vauvan kanssa neuvolaan mennessä. Vauvalla on puhtaat ja siistit vaatteet, ja äiti on kammannut hiuksensa, vaikka ei olisikaan nukkunut pariin viikkoon. Äiti haluaa näyttää siltä, että pystyy hoitamaan hyvin itsensä ja lapsensa. Minä haluan näyttää siltä, että kivusta huolimatta olen järjissäni.

Kun muutaman kerran olen joutunut lähtemään ambulanssilla sairaalaan, olen kaikesta kivusta ja tuskasta huolimatta miettinyt, olenko käynyt suihkussa, millaiset alusvaatteet on vai onko mitään, onko hampaat pesty, ja näytänkö kovin epäsiistiltä. Ja mikä kummallisinta, mitä paremmalta näytän, mitä siistimmät vaatteet ja järkevämmät puheet, sitä kivuttomammalta vaikutan hoitohenkilökunnasta.

Lääkärin luennolla kuulin, että lääkärit tekevät päätelmiä potilaan ulkoisesta olemuksesta. Hyvä niin, mutta kipukroonikoihin tai pienten vauvojen äiteihin tuo ei oikein sovi. Me kaikki haluamme näyttää kuitenkin siltä, että selviämme edes ulkoisesti, vaikka pään sisällä kaikki olisikin yhtä myllerrystä tai kipua ja tuskaa.Lääkäri totesikin, ettei kannata laittaa päälle ykkösiä ja meikata, jos on menossa kertomaan jatkuvasti piinaavasta kivusta, joka vie toimintakyvyn ja estää nukkumasta. Mutta haluaisin kyllä tarkistaa, miltä minä näytän…

Teksti Sirpa Tahko, kipukroonikko ja psykologi